Prologi

Kävin tänään viemässä muutama naftaliinista kaivettua serigrafiavedosta koululle teosvälitykseen. On se kumma efekti, kun siihen tuotoksen päälle härveltää sellaisen sellofaani härvellyksen, ei edes mitään paspiksii, niin se työ näyttää heti jotenki vakavasti otettavammalta. En pidä siitä, että on tietyt ammattimaisuuden mielikuvat, joita pitäisi noudattaa, siitä että valkoiset seinät, ja tietynlaiset taidepuheen trendisanat lehdistötiedotteessa tekisivät taiteen, eikä se taide itse. Toisaalta ehkä siihen väliin tarvitaan jotain kuitenkin, ehkä taiteen tehtävä ei ole tulla niin lähelle, ehkä se tarvitsee sen sellofaanin, ehkä sitä ei muuten nää. Osittain kyse on ylevyydestä, että tässä teille suoraan toisesta maailmasta, mutta enimmäkseen ne puitteet on lukuohje. "Valmistaudu, kohta koet jotain!" Muuten se menee ohi. Ei ne valkoset seinät välttämättä tarvitse olla, (ärsyttää ajatus siitä, että valkoinen olisi jotenkin neutraali väri, me ollaan länsimaissa vaan totuttu siihen, että kun on vitusti valkosta, nii sit ollaan jee analyyttisesti maailman ytimessä ilman häiriötekijöitä, minusta ainakin valkonen huutaa ihan tosi kovaa) mutta ei kai sen kontekstin päälle voi loputtomiin sylkeä. Ei sitä tarvitse epäjumalaksikaan kohottaa ja ainakin pitäs muistaa, että kontekstilla on monet kasvot, mutta ehkä se lukuohje on enemminkin vapauttava kuin vankila. Sitten siinä itse taiteessa voi liikkua rajatta, ei tarvitse ripustautua sääntöihin ja kaavoihin, muutenhan pitäisi juuri niin tehdä, jotta taiteen taiteeksi tunnistaisi. Kyllä se taide taidetta on ilman sellofaaniakin, mutta joskus tarkkaavaisuutemme tarvinnee vähän opastusta. Esiripun eri muodot oma taiteenlajinsa sekin.

Kiertelin ja katselin muiden teoksia ja pysähdyin taulun edessä, jossa luki: Kaikki on vielä kesken, etsi jotain itseäsi suurempaa ja elä. Hartaudella tuijottelin sitä tekstiä siinä tovin ristiriitaisin tuntein. Päätin, että voin siihen samaistua. Paitsi että ei se suuri ole mikään pahuksen baabelintorni, joka jossain pönöttää ja jonka äärellä voi katseensä kohottaa ja ihmisen pienuutta ihailla. Se  on pohjaton kuilu ihmisen sisällä, jonne voi katsoa tai jolle voi kääntää selkänsä. Puhua kuilusta on kuin sanoa rakkaus ja piirtää sydän. Mutta kliseissä on jollain tapaa jotain tavattoman kutkuttavaa ja houkuttelevaa. Kliseet kertovat yleisinhimillisiä tarinoita, joista on pyöristetty kulmat, jotta jokainen voi niihin samaistua, eiväthän kliseet ole kliseitä turhan takia, mikä itsessään on myös klisee. Klisee antaa kaiken ensinäkemällä, pyytettömästi, se ei pidättele yhtään, siinä ei ole syvempiä kerroksia ja se on juuri sitä mitä sanoo olevansa. Siinä on jollain tapaa jotain eksoottista. Ai että tuollaistakin on. Sitä on niin tottunut lähestymään kaikkea kulman takaa jälkiänsä peitellen. Kliseet ovat ideamaailman evoluution voittajia, menestystarinoita, jakorasioita, jotka jokaisen suussa ja mielessä ovat käyneet. Pohjimmiltani olen altavastaajan puolella, niiden muotopuolien ja mutaatioiden, mutta sisälläni sykkii myös kitchkääreeseen kääritty suklaasydän.


Mitä jos haluaisin antaa kaiken pois, enkä jättää itselleni mitään? Oksentaa vaan ja antaa. Pandoran lipas, jota kukaan ei enää osannut sulkea. Ja nyt liejua ihmisten nilkoissa. Katsoin elokuvan ja siinä sanottiin: there's no such thing as unwritten life. En tiedä.

luku yksi, jossa sankarimme ymmärsi kodin merkityksen ja haisteli ilmaa. Mun taskussa oli joskus origamilintu, joka oli taiteltu junalipusta, mutta hukkasin sen. Nyt siellä on toisessa taskussa reikä ja siellä reiässä jotain hötöltä tuntuvaa ja toisessa taskussa on kultainen helmi, kivi, hopeinen legopalikka, vanhaksimennyt hsl:n päivälippu, hsl:n matkakortti ja ei muuta. Hupparin taskussa on Hulk, koska se on mun spiritual animal. Nykytaiteen kuuluu olla pirstaleista! Ehkä se oli maailma, kun hajosi ja taide vaan seurasi perässä. 

kertosäe: sä olet jokerikortti, kryptoniitti, trilobiitti, satelliitti, avaruuden kosmista taustasäteilyä, reunoilta sumea, schrödingerin kissa, virvatuli, optinen illuusio, bermudan kolmio, karttaamaton aukio, bolsevikki, syntaksi joka meni rikki, kertesiolainen käpyrauhanen, hirvikärpänen, lumelääke, povitasku, mahalasku, karmee kasku, morseaakkoset, salainen tervehdys, ilmestyskirja ja hämyn häivähdys

B-osa

Entä jos annan kaiken pois, enkä jätä itselleni mitään? Haluaisin kuiskata kukkapenkkiin kaikki mun salaisuudet, reunustaa koristekivillä kaikki mun hölmöt haaveet ja kasata luut sun jalkoihin, kunnes se olis tyrannosaurusrex. Tiedänhän minä, että ne tarinat on kerrottu loppuun aikapäiviä sitten. Joutavaa jutustelua aikansa ratoksi keskellä pimenevää sunnuntai-iltaa. Niin ne ihmisen eritteetkin lopulta löytävät tiensä mereen. Joskus sanoin, että lopulta kaiksesta tulee iso klimppi räkää.


Grande finale

kurvaileva kuusisto -suu ja muutama muu suuri ihmetyssuisto. muisto. muurinmurtajat murtuu mutta aallonmurtajat ei koskaan. (ei se niin mennyt, ihan tosissani luulin!) käräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkäräkär

Kun näen hyönteisiä sisällä, tunnen itseni rauhallisemmaksi.