Mun käärmeen terraarionlämmittimen ajastin on ihan tyytyväisenä monta vuotta ollu ihan hiljaa, mut nyt se on yhtäkkiä alkanu pitää sellasta takatakatakatakataka ääntä ja kuulostaa ihan pommin ajastimelta. Luo kyllä hyvin kuumottavan tunnelman, ehkä oon sen takia lietsoutunu tällaseen missityyppiseen carpe diem mielentilaan. Samaan hengenvetoon voisinkin lainata otteen Markku Aallon mainiosta runosta, Näin kirjani ovat syntyneet.

Mulle ainakaan ei kirjallisuus toimi pakopaikkana vaan just päinvastoin: psykoottinen maailma, jossa vain voimakkaimmat, röyhkeimmät ja ovelimmat selviävät hengissä, herkistää ja virkistää ja auttaa minua karistamaan yltäni arjen harmaan pölyn. Myös häiriintynyt solvausten ja rivouksien huutelu kebabkioskin jonossa tarjoaa varteenotettavan mahdollisuuden järjissä pysymiseen kaiken paskan keskellä: yllättävä ja näyttävä äkkikuolema asvalttiviidakossa on toiveita herättävä visio verrattuna jokapäiväiseen koomailuun maidon ja hunajan kanssa.

Asiallista proosarunoa nykyään kyllä muutenkin puuhaillaan, ja muutakin runoa. Voin hyvin lämpimästi suositella kotimaista nykyrunouden antologiaa Vastakaanon, jos semmonen kiinnostaa.

Joskus tekis mieli nauraa itelleen oikein räkäsesti ja olan ja kaikkien muittenkin ruumiinosien takaa. Pystyy olee ihan oppikirjaesimerkki tarpeesta olla edellisen elämän antiteesi. Mut yritän välttää sitä naurua, ainakin liiallista, koska niin kuin hyvä ystäväni asian ilmaisi, älykkyyttä on myös se että osaa välillä unohtaa sen analyysin. Jättää ne metalaatikot joskus avaamatta. Siksipä mieluummin hymyilen itselleni hyväksyvästi ja rohkaisevasti ja lähden luistelemaan. Kaikille omille puolilleen täytyy jättää tilaa.