Ennen en oikein osannut arvostaa saunomista ja se tuntui ihan typerältä touhulta, että miksi minä ehdoin tahdoin haluaisin kököttää kuumassa huoneessa. Sittemmin olen kyllä sisäistänyt tämän mainion asian hienouden ja saunasta on tullut hetkellinen pakopaikkani maailmasta. Lihastenrentoutumis aspekti on siinä kyllä tosi jees, mutta saunassa on myös jotenkin kiva ajatella. Ja olla vaan. Nykyään sitä kummasti osaa arvostaa just sitä ihan vaan olemista. Tai joskus ainakin. Sitä että voi vaan röhnöttää kaikis mahollisissa asennoissa, et jumit varmasti aukee ja heilutella jalkoja lauteiden välissä ja kaataa vettä saunakauhalla päähän ja oikein fiilistellä sitä veden valumista ja märkää tukkaa kasvoilla ja voi vaan keskittyy olemaan todella tietoinen kaikista lihaksistaan ja kuuntelemaan kehoaan. Vaikka näinä päivinä tämän tyyppinen tarkkailu on kyllä ihan elinehto. Sen oon huomannu, et ensimmäinen askel psyyken kasassa pitämisenn on pitää rentouttaa kehon jännitystilat. Ei sitä nyt koko ajan tarvii olla niin tietonen omasta kehostaa, mut henkisesti haastavina ajanjaksoina ainakii.

Voisin varmaan tältä istumalta kirjottaa jonku tuhatsivusen romaanin, vaan siitä et miltä musta tuntuu ja miltä asiat näyttää, haisee ja kuulostaa. Lol. No mut puolustuksekseni on sanottava, että mulla on tällä hetkellä ihan uskomattoman paljon aikaa itsereflektioon. Mutta teen sitä kyllä muutenki aika paljon, maalaamisessa ehkä parasta, vaikka toki se lopputuloskin kannustaa ja motivoi, kun jonkun abaut kuukauden suht intensiivisen maalausrupeaman jälkeen joka päivä, kun astuu ulos työhuoneeltaan, maailma näyttäytyy entistä kauniimpana ja näkee enemmän värejä ja valon nyansseja. Meillä oli tässä taannoin yks betonivalukurssi, missä piti tehä suurennos jostain pienestä esineestä ja sen neljän viikon jälkee, kun oli joka päivä 8h savesta nyhränny havainnon mukaan, oli kyllä ihan mieletöntä, kuinka perinpohjaisesti voi tuntea jonkun aprikoosin kiven puolikkaan (tämä oli siis se minun esineeni). Itse siitä betonivalusta tuli ehkä joku maailman rumin möhkäle. Mut vieläkin kun vaan katselen kyseistä kiven palaa, niin melkein tunnen sormissani kaikki sen muodot. Ja muistan et silloin saatto jäädä jokskuks kymmeneks minuutiks ihailee jotain kuivakakun tekstuuria, kun se näytti niin kauniilta.

Aina naureskelen, et mun tarttis hommaa joku pahe itelleni, kun en juo kahvia enkä juurikaan polta tupakkaa, mut tää on kyllä se mun riippuvuus. Oon pahimman laatuinen oppimisnarkomaani. Ahdistun heti jos liian pitkään aikaan en koe kehittyväni missään. Ei kai siinä sinänsä mitään vikaa ole, vähän yksinäiseksi se välillä käy, kun ei oikein voi jakaa kokemuksiaan tai sitten voi hyvin marginaaliselle ihmisjoukolle. Esim se mun pistekirjoitusfiilistely, ei sitä tunnetta voi edes kuvailla kuin siistiltä se tuntuu kun tuntoaistista muodostuu suora yhteys kieleen. Se on vähän ku konkreettisesti rakastelis sanojen kanssa. Ei sillä, että voisin väittää, että mun elämässä olis eritysesti enempää kuin muidenkaan, kun vastavuoroisesti olen suht pihalla muusta maailmasta, et mitä siellä tapahtuu. Populäärikulttuurista, tai ainakin tietämys on hyvin hajanaista, ja politiikasta ynnä muusta. Että kun noista kuplista oli puhe niin tämä on kyllä just sitä itseään, mutta mikäpä ei olis.

Jotenkin en jaksa rakentaa elämääni sen varaan, että mikä nimilappu identiteetilläni tulisi olla. Se mikä mua oikeesti kiinnostaa on interreilata pienuuden äärettömyyksissä.

TOISAALTA olen helvetin kunnianhimoinen ja kaipaan just niitä parrasvaloja ja selkääntaputtelua. Menoa ja meinikiä ja pauketta ja möykettä, ryminää ja röykettä. En ole kyllä varmaan yhtään taiteilijaa kohdannut, joka ei edes syvällä sisimmässään olis tossa mielessä vähän narsisti. Vaikka ihan yleisinhimillinen piirre se taitaa olla, kukapa nyt ei haluisi tulla kuulluksi ja nähdyksi ja saada arvostusta siitä, minkä kokee tärkeeksi. Taitaa olla joku piilevä identiteettikriisi, kun tätä itsetutkiskelukamaa vaan kumpuaa. Mutta kyllä se kuulkaas siitä suttaantuu, kyllä se itsen narratiivi estimoituu (tilastotermejä käyttääkseni) iha itestää, jos sille antaa liikkumatilaa. MUTTA jos johonkin haluan tässä hetkessä samaistua, niin ehkä kaivaa sen pienen viisivuotiaan itseni joka toivoi syntymäpäivälahjaksi lyijykyniä ja suurennuslasin vähän lähemmäksi pintaa.