Parempi olla spontaanisti paska kuin aina vaan jees jees. Näin sanoi isäni tänään ja tuntuu, että tässä ollaan viisauden äärellä. Erityisen hyvä mieli tuli siitä, että tämä oli eräänlainen tiivistelmä käymästämme keskustelusta ja luulen, että olemme molemmat ymmärtäneet tärkeitä asioita. Mikään ei ole niin hienoa kuin se, että on itse oivaltanut jotain ja sitten vielä onnistuu välittämään sen jollekin toiselle. Tässä tapauksessa se ei ollut edes kovin vaikeaa, kun olemme niin samanlaisia, joten tiedän täsmälleen, mitä hän käy läpi, olenhan itsekin askaroinut samojen asioiden kanssa viime vuodet.

Meillä oli omakuvakurssi tässä joskus, jonka koin jotenkin turhauttavaki, minua ahdisti kuvata itseäni sen kautta miltä näytän tai että tässä on mun keho, se olen minä. Monesti olen ajatellut, että ei mun minuus ole minussa, vaan siinä mitä teen. Minuus pitää toteuttaa, minuus pitää luoda ja sitä pitää ylläpitää. Ei ole mitään, minkä voisi riisua alasti ja sitten olla vaan, aidosti. Minuus on ne vaatteet, ne sanat ja se taide, etenkin se taide. Minuus on jotain minun ulkopuolella. Mitä olen jutellut toveri kuvataiteilijoiden kanssa, tämä ei ole mitenkään harvinainen tapa ajatella, ei sillä että sillä kuvataiteilijuuden kanssa välttämättä on mitään tekemistä, mutta olen taipuvainen ajattelemaan, että kuvataiteella on taipumus lietsoa tällaista ajattelua. Mitä olen ekskursioita tehnyt muihin taidemuotoihin, niin uskoisin, että sillä on merkitystä kokemuksen kannalta, käytetäänkö ruumiin metaforia vai itsestä ulkoistettuja metaforia. Ja kokemukset muokkaavat ajattelua.

Näin ajattelin, mutta tajusin, että koin minuuden olevan jotain suoritettavaa, koska olin vaan niin hukassa sen kanssa mitä oon, olin kadottanut itseni muiden odotushorisontteihin mukautuessani. Noita pääsykoematskuja läpikäydessäni törmäsin tekstiin, jossa puhuttiin minäkokemuksesta ja siitä, että jos ei oo saanu tarpeeks johdonmukaista opastusta tunteiden määrittelyyn, niin siitä seuraa minätunteen häilyvyyttä ja tyhjyyden tunnetta. On riippuvainen muista, muiden asenteista ja arvoista ja perfektionismista tulee tapa saavuttaa tarpeellinen oma-arvontunne. Ei mitään lennokkaita analyysejä tuosta ehkä oo syytä vetää, mutta kyllä se pisti mua ajattelemaan ja on auttanut ymmärtämään, että ehkä siellä kaiken suorittamisen alla on kuitenkin joku. Ei sillä muille ehkä ole paljoa väliä, onko aitous kuva vai ei, mutta sillä on itselle aika tosi paljon merkitystä. Se mitä ei itse oikeasti halua, alkaa jossain vaiheessa tuntua pahalta ja väärältä ja olenkin yrittänyt seurata sitä, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta (kaikki tuntuu tietty joskus pahalta ja se kuuluu asiaan).

Kun aloitin korkea-asteen taideopintoni ihailin ihmisiä, jotka olivat todella omistautuneet taiteelle, puhuivat suurilla sanoilla, oli arvoja ja tavoittelivat taivasta. Toistuvasti löysin kuitenkin heistä tyhjyyden, jota he maanisesti yrittivät täyttää. Kun pintaa vähän raaputti, löytyi itsensä kanssa täysin tuuliajolla oleva ihmisraasu, ja pakonomainen taiteen tekeminen oli vain keino pitää hajoileva minä edes jotenkin kasassa. Piiloutua niitten ideaalien taakse. Sellaisen taisin löytää itsestänikin. Mietin, että tätäkö se on, ylevää etsin ja tuhkaa jäi käteen. Tyytyvätkö kaikki terveet ja onnelliset ihmiset siihen mitä on? Onko olemassa elämää suurempia asioita?

Nuorempana inhosin meidän pikkusievää sisustusta, sitä että tyynynpäällisiin sopivat servetit ja marimekon sukat tuntuivat olevan tärkeintä elämässä. Inhosin kaikkea sitä teeskentelyä ja pinnallisuutta ja mun sisälle kasvoi vaan huuto. Siksi jotenkin nykyäänkin assosioin kitchiin tosi vahvasti pelon ja ahdistavuuden ja kukkatapetit mun silmissä on pelottavampia kuin mitkään kuvat raadelluista ruumiista tai vastaavista. Ja samalla niin kiehtovia. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että se mikä mua todellisuudessa ahdisti oli se ilmapiiri ja se ettei mistään puhuttu, koskaan ei riidelty, ei yhtäkään poikkipuolista sanaa, koskaan, se onnellisuuden esittäminen, eikä niinkään se visuaalinen ilme. Vaan ei sitä koskaan ole täysin lopettanut pyrkimästä johonkin perimmäiseen ja yhä ahdistaa vierailla äidin luona, jossa neuroottisesti pidetään sitä pintaa yllä, vaikka vähän olen jo onnistunut murtautumaan sen alle. 

Vaan ei se ole niin yksinkertaista. Läsnä oloa on niin monenlaista. On kuvataiteen läsnä olokin aitoa, vaikka onkin välillistä. Ne on ne eleet. Joskus se, että pukee tietyt vaatteet on sitä että on tässä. hetkessä. 

"Teoksen fyysinen pinta muodostaa kehän jonka sissään subjekti ei pääse, mutta tällä kehällä voi kulkea ja sieltä käsin tunnustella tuota samankaltaisuutta. Tuo samankaltaisuuden voima voi saada subjektin tuntemaan, että hän on jossain mielessä ulkopuolella, jakautuneena teoksen määrittelemän kehän sisään. Kokemusta voisi luonnehtia ekstaattisena. Kokijan oma pysyvyyden (staattinen) tila osana teosta syntyy kokijan oman maailman ulkopuolelle vaatii kuitenkin sen, että tila sisäpuolella on määritelty. Mimesis on portti" Tämän tyyppistä taidekuvaa tällä hetkellä karsastan, juuri kun olen löytänyt itseni, en halua ajautua sen ulkopuolelle. 

Passiivisesti kulutin voice of finlandia ja siellä oli joku jäbä, joka selitti insertissään ratsastamisesta, että siinä on tärkeää tuntea itsensä ja olla teeskentelemättä siinä hevosen selässä tai se hevonen äkkää heti ja on jännittynyt (tai jotain sellaista). Ja, että sama pätee laulamiseen, että pitää olla sinut itsensä kanssa tai muuten on vaan ihan turisti. Se on täytettävä se tyhjiö sisällään, mieluiten itsellään, ennen kuin voi aidosti ilmamista itseään, eikä sitä tyhjyyttä tai keskittyä niihin päämääriin tai muihin ihmisiin, eikä vaan velloa elämässä turvallisuudentunnetta etsien. Tehdä niitä aitoja valintoja, eikä vain pelätä. Ottaa se sielu omaan suuhun ja rakentaa se taivas tähän hetkeen. Pyhää on pyrkimys. 

Työnsarkaa on, vaan suunta on toiveita herättävä.