Tää on just kyllä taas niitä hetkiä, kun meinaa mennä usko ihmisiin. Parinkin tuttavan kanssa on keskustelu kääntynyt samanlaisiin uomiin käsittelemään heidän parisuhteitaan. Viesti oli samantapainen "en usko että tullaan olemaan aina yhdessä" ja vielä toisen suusta "on kiva kuitenkin kun on säännöllistä seksiä". Myönnetään, että saatoin vähän kärjistää, mutta sisältö tämä. Ällöttää, oksettaa, pöyristyttää. Tai lähinnä en vaan koskaan ole ymmärtänyt sellaista limboyhdessoloa, että tässä nyt ollan kun on kivaa kun on joku eikä oikein muutakaan osata. Tai ymmärränhän minä läheisyyden kaipuun ihan tsiljoona kertaa itestäkin tuntuu, et voi kun olis vaan joku, mutta että hankkia joku vakipano ja kehdata kutsua sitä seurusteluksi. Vaikka harvoimpa nuo jutut on niin yksinkertaisia, mutta onko parisuhde hyötyjärjestely? Onko parisuhde omistamista? Käyttöoikeus? Posliiniesine? Sijoitusasunto johon investoidaan? Katkeruus. Miksi minun pitää olla sellainen ihminen joka taistelee tuulimyllyjä vastaan? Miksi minun pitää välittää? Miksei vois olla niin kuin ei oliskaan.

Eksistentialisti sisälläni nostaa päätään ja huutelee valinnasta. Teininä olin varsinainen Sartre fani. Imagessa oli joskus joku juttu, joka käsitteli aihetta x ja joku henkilö y sanoi jotakuinkin näin: Nuoret ottavat toisista irti sen minkä tarvitsevat kehittyäkseen ja jatkavat matkaansa. Karu ajatus, mutta on siinä jotain. Kuinka monet kerrat olen rakastunut siihen tunteeseen, kun joku määrittelee minut, antaa mulle rajat, tuntuu tietävän mikä mä olen, silloin kun itse olen kyvytön, rauhoittaa mun kaaoksen. Jossain mielessä muut ovat aina vaan välineitä, joista hakee merkityksiä itseensä, jos itse on tyhjä.

Tai kun eilen siitä tyhjyyden täyttämisestä paatostin, niin voisin tarkentaa kantaani, että ei sitä pysty täysin täyttämään, vaan pikemminkin se pitää hyväksyä. Rakastan sitä tunnetta kun en ymmärrä jotain. Siinä tapauksessa siis, jos myös syntyy tunne että on jonkun tärkeän äärellä. Sitä tunnetta kun voi kurkottaa ja kurkottaa, mutta ei ihan saa kiinni. Tunnetta, että on jotain mitä kohti kulkea. Itseään ei koskaan voi täysin tuntea, eikä sen puoleen toista ihmistäkään. Voi vain tunnustella sitä tyhjää tilaa itsessään tai itsen ja toisen välissä. Tunnustella tunnustella, vaikka ikuisuus, mutta silti jää salaisuus. Jos jossain on pyhä niin se on siinä tyhjässä tilassa, siinä joka väistelee kaikkia imperialisteja ja haltuunottajia. Sille voi itkeä, sille voi huutaa, raivota, vaan aina se on lohdullisesti läsnä. Tunnustelun akti on rakkaus.

Tämän tyyppisiä ajatuksia olen itseasiassa hahmotellut jo aikoja sitten, ihan keskenkasvuisena. Yleensä sitä aina parjaa menneisyyden minäänsä, syyttelee kaikista virheistä ja idiotismista, mutta kyllä sillä ihan yllättävän järkeviäkin aatoksia on ollut. Vaan kun lapsen naivi usko saa kunnolla turpaansa sitä alkaa kasata suojamuureja. Pettyy katkeroituu kyynistyy. Ja siitä alkaa elämän reaalipolitiikka. Kyynisyys on se helpoin tie. Jos ei välitä, ei myöskään satu. Sitä kuvittelee, että pitää olla voimakas ja vahva, vaikka todellista vahvuutta on olla heikko. Vaan enpä voi väittää, ettei minua olisi varoitettu, koulun alussa meille sanottiin: nyt olette menettäneet viattomuutenne. Vaan nyt olen vittu naivi ja Gandhi ja otan ne iskut vastaan! Selkärankaa pitää olla ja sisäelimiä, mutta koppakuoriaiset elävät pelossa. pellossa.

http://www.youtube.com/watch?v=Ng-uECufj9s