Me kuvittelemme tietävämme mitä toiset ajattelevat, viestivät, yrittävät sanoa, äänettömästi. Seuraamme heidän vaatteitaan, ruumiin mittasuhteitaan, kasvojaan, liikkeitään ja hiusmallejaan. Näistä kaikista kuvitelmista rakennamme kuvan tästä ihmisestä, ja tämän kuvan muovaamme jokaista tunnetilaamme vastaavaan muotoon.
Kadotamme todellisuuden jo tutustuessa. Olen käynyt kahden tunnin pituisen keskustelun kättelemisestä. Siitä miten katsotaan silmiin ja seistään ryhdissä, kumarrutaan lievästi ja hymyillään. Nimiä ei muista tämän kosketuksen jälkeen enää kukaan.
Ja vaikka kuvittelemme mielipiteemme ihmisistä muuttuvan ja muovautuvan ajan kuluessa, on todellisuus se ettemme koskaan pääse irti siitä miltä he vaikuttivat viisi vuotta sitten ensi kertaa tavatessa. Emme pääse irti. Emme vaikka miten riuhtoisimme.
Surullista kyllä, tämä maailma jatkaa kuolemaa kohti kulkemista vaikka miljardit ihmiset saisikin vakuuttumaan kannalleen. Siksi mietinkin mieluummin sitä millaisen minän kanssa tutustuin silloin. Sitä, miksi en voi repiä itseäni irti vuosien takaisista kokemuksista, jotka tulevat lukitsemaan väärät valintani pitkälle tulevaisuuteen, minun ollessa voimaton kuristamaan tuota narisevaa visailujuontajaa joka ei ole Kokoomuksessa koska äänestää SDP:tä.
Kun tapasin itseni ensi kerran, tapasin kyynisyyden, vihan ja aitouden etsimisen. Ne on koodattu jonnekin niin syvälle, ettei niiden muutosyrityksillä pääse kuin Pitchforkiin hakemaan sitä uutta räppilevyä joka minunkin pitäisi tietää.
Olenkin palannut henkisesti tämän perustuksen pariin, sillä se pitää minut hengissä. Kun ei tiedä kuka on nyt, palaa automaattisesti siihen mielikuvaan itsestä joka jäi kun ensi kertaa itseään kätteli. Päivää J, tässä on J, henkinen sielunveljesi tulevaisuudesta. Kasvata parta, näytät Elovena Kristukselta.
Ja hanki jo se nikotiiniriippuvuus. Imagosi on siitä kiinni. Myöhemmin voit uhrata hengellisyytesi tyhjyydelle. Siihen me kaikki lopulta päädymme.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.