Syyllisyys on kyllä hyvin viheliäinen tuntemus, kun siitä ei periaatteessa hyödy kukaan. Tai siis totta kai se on hyvinkin tärkeä viesti siitä, että on tehnyt tavalla tai toisella väärin ja asia tulisi korjata. Mutta usein syyllisyyden tunteesta on vaikeaa päästä eroon ja sitä potee asioista, jotka todellisuudessa eivät ole oman vaikutuksen alaisia, tai muuten vaan syyllisyys äityy aivan kohtuuttoman itseruoskinnan tasolle. Jos senkin jälkeen, kun on tehnyt voitavansa ja potee syyllisyyttä, niin sillä onnistuu vaan myrkyttämään oman mielen ja pahimmillaan muidenkin. Häpeä on kyllä kanssa toinen, vielä kenties pahempi kokemus näistä kahdesta. Kyseessä on reaktiot niin primitiivisiin pelkotiloihin, sulkeutumisesta yhteisön ulkopuolelle, hylkäämisestä, että huonosti käsiteltynä niistä seuraa niin kokonaisvaltaista arvottomuuden tunnetta, että sitä on hirvittävän vaikea hallita.

Juuri tässä taannoin satuin lukemaan Psykologia-lehdestä artikkelia näistä kahdesta tunteesta ja esimerkiksi niiden sisar tuntemuksesta nöyryytyksestä ja näiden eroista ja yhtäläisyyksistä.  Artikkelissa hahmoteltiin sellaista rajanvetoa syyllisyyden ja häpeän välille, että syyllisyyttä koettaisiin enemmän liittyen konkreettisiin tekoihin ja häpeä liittyisi nimenomaan kokonaisvaltaisemmin omakuvaan ja siihen miten muut sen näkevät. Rajanvetoasiat ovat vähän mitä ovat, mutta minusta kuitenkin ihan järkeenkäypä erottelu.

Voimakkaiden negatiivisten emootioiden käsittely ylipäätään on haastavaa, koska kukaan ei mielellään hyväksyisi osaksi omakuvaansa tuntemuksia, joihin liittyy kielteinen näkemys itsestä ja paljon tietysti pahaa oloa. Usein sitä tapaa sulkea tällaiset kokemukset itsensä ulkopuolelle, josta seuraa se että häpeän kokemukset tuntuvat joltain isolta monsterilta ja epämääräiseltä möykyltä, joka valtaa ja jolle ei pysty tekemään mitään. Siitä seuraa myös minäkokemuksen häilyvyyttä, kun ei osaa tunnistaa tai suostu tunnustamaan negatiivisia kokemuksia osaksi itseään. Ja kaikenlainen kieltäminen vaan roihauttaa emootiot oikein suurluokan myrskyyn ja parhaimmillaan vaivakseen saa vielä kaikenlaisia somaattisia oireita. Ja kaikin puolin lopputulema on ei toivottava, sillä epäilen, että ilman asianmukaista käsittelyä ja hyväksyntää, häpeällä ja syyllisyydellä ei välttämättä ole vaikutusta oman käyttäytymisen säätelyssä tulevaisuudessa tai jonkunlainen syvätason oppiminen jää vaiheeseen.

Viimeaikoina minua on kiehtonut ja mietityttänyt ajatus dynamiikasta ihmisten välillä ja kuinka sillä on allegorisia yhteyksiä yhden ihmisen persoonaan. Yksikin ihminen on nimittäin siinä mielessä dynaaminen kokonaisuus, että identiteetti muuttuu ja kehittyy ja yhdelläkin hetkellä siihen sisältyy erilaisia ääniä tai positioita tai puolia tai miksi niitä haluaakaan kutsua. Tietyllä tapaa kaksi tai useampi ihminen muodostavat eräänlaisen laajennetun identiteetin ns. ryhmäidentiteetin. Toki kyse ei ole aivan samasta asiasta, vaan enemmänkin metaforasta. Wittgenstein tosin huomautti siitä, ettei meillä ole mitään erityistä syytä ajatella, että yksi ruumis on yhtä kuin yksi mieli ja toisinpäin. Meillä vaan sattuu olemaan sellainen tilanne, että tietynlainen piirrejoukko, jolla on jonkunlaista pysyvyyttä, on yhdessä ruumiissa ja olemme tottuneet antamaan tälle nimen. Mutta jos olisikin niin, että tämä pysyvähkö piirrejoukko ei olisikaan yhden ihmisen ominaisuus vaan liikkuisi ihmisten välillä, tämä piirrejoukko olisi siis suhteellisen pysyvä ja yhdellä ihmisellä olisi vaihtuvia ominaisuuksia, jotka eivät ole missään jatkumossa keskenään, niin antaisimme tälle piirrejoukolle nimen, emmekä yhdelle ihmiselle. Minusta tämä on jotenkin kutkuttava ajatus, en tiedä olenko loppuun asti samaa mieltä, mutta kutkuttavaa kuitenkin.

Meillä on kaikenlaisia itsepetosjärjestelmiä ja pieni positiivinen harha itseensä liittyen on merkki terveestä psyykestä ja siihen liittyen olen havainnut niin sanotun negatiivisen ja positiivisen kierteen. Kun yksilö saa onnistumisen kokemuksia hänen tulkintansa itsestä ja omista onnistumismahdollisuuksista on positiivisempi, ja itseensä uskomisesta seuraa se, että onnistuu todennäköisemmin jatkossakin ja kierre jatkuu ja kokemus itsestä on myönteinen. Ja sitten on toki vastakohtana negatiivinen kierre, jossa epävarmuus itsestä kasvaa ja arviot omista kyvyistä tapahtuvat alakanttiin. Tämä liittyy luottamukseen ja itseensä luottamiseen, mutta jokseenkin samankaltainen mekanismi on myös kahden (tai useamman) ihmisen välillä ja luottamus on niissäkin tärkeässä osassa. Jos palaute toiselta omaan toimintaan on huonoa tai ristiriitaista (tai se tulkitaan sellaiseksi) syntyy epävarmuutta ja negatiiviset tulkinnat vaan vahvistuvat. Minkä lisäksi oma käyttäytyminen on epävarmaa ja epäjohdonmukaista, mikä lisää toisen negatiivisia tulkintoja itsestä. Syvälle ajautunut negatiivinen kierre on vaikea kääntää nousuun. Toisaalta taas positiivinen kierre on tietyllä tavalla suojaverkkona yksittäisille törttöilyille, kun taustalla on paljon myönteisiä kokemuksia.

Nöyryys, nöyryys, nöyryys. Nöyrtyminen sen edessä, että on vielä niiiiiin monella tasolla keskeneräinen ja monessa mielessä ihan perseestä ja sen hyväksyminen ja itsensä rakastaminen. Silti. Lol elämä.