Olen yleensä perustellut facebookia ja kaikenlaista julkista jakamista oman ajattelun jäsentelyn näkökulmasta. Naamakirjan kohdalla perustelu on hatarahko, vaikka on senkin kohdalla kyllä totta että muistijälki ja prosessoinnin määrä on eri luokkaa, jos ajatuksen jakaa kuin jos vaikka omassa mielessä niitä muhittelee tai jos henkilökohtaisiin muistikirjoihin avautuu, oli jakamisen foorumi sitten mikä hyvänsä. Täydellisessä maailmassa olisi aina tarjolla oikealle taajuudelle virittäytynyt keskustelutoveri elävässä elämässä, mutta kun usein näin ei ole, niin vaihtoehdoksi jää itsensä ulkopuolelle asettuminen ja omien ajatusten peilaaminen. Monesti tuntuu, että facebook profiilin tapaiset kokonaisuudet alkavat elää omaa elämäänsä ja tulee ristiriitainen olo. Toisaalta välillä tuntuu, että virtuaalipäivittämisessä olen itse asiassa rehellisimmilläni. Tai rehellisyys on vähän huono sana, koska en tarkoita että olisin jotenkin epärehellinen naamatusten tapahtuvassa kommunikoinnissa, mutta kyseessä on niin erilaiset vuorovaikutuksen tavat. Sosiaalisissa medioissa vuorovaikutus on pitkälti näennäistä ja siksipä ainakin itse koen kirjoittavani jossain mielessä itselleni, prosessoiden sitä minkälainen ihminen on ja haluaa olla ja jakaen asioita välittämättä niin paljoa millainen vastaanotto on, koska se on helpopmpaa ko. kasvottomassa kommunikoinnissa. Ja hirveän paljon myös ihan puhtaasti vaan itseilmaisun nimissä. Siksipä tykkäämiset tuntuu joskus vähän liiankin lämmittäviltä, kun syntyy tuntemus, että ei ole yksin aatostensa kanssa.

Taukoa olen tuohon facebookiin nyt pitänyt, enkä oikeastaan ole kaivannut (ensimmäistä puolta päivää lukuunottamatta) ollenkaan. On silläkin omat hyötynsä ja varmaan paikkansa maailmassa, mutta se on niin sirpaleinen mesta, että ennemminkin se hajottaa kuni rakentaa ajattelua. Vaikka ihan aidosti huolestuttavaa se olisi vasta siinä vaiheessa, jos se vähentäisi oikeita ihmiskontakteja.

Tämä blogi on sen sijaan osoittautunut yllättävänkin tehokkaaksi kaaoksen jäsentelijäksi. Tänne olen suoltanut kaikkia niitä epämääräisiä haaveita ja ajatuksia, joista arastelen toisinaan ajatella edes itsekseni liian pitkälle, koska ne kyseenalaistavat niin monia asioita mitä olen mistään mitään ajatellut tai luullut olevani jotain mieltä. Halusin tietää miltä se tuntuisi pistää niitä ylös. Mantramaisen vastareaktion hyöky oli kyllä hämmästyttävää ja aikamoiseen hämmennykseen itseni lietsoin (kannattaa pistää elämä kaikilta osin ihan uusiks keväällä pahimpaan mielialanvaihteluaikaan. Suosittelen!) Tällä hetkellä kaikki tuntuu niin erinomaisen selkeältä ja kirkkaalta, että ihan ihmetyttää, miten sitä ei aikaisemmin ole ymmärtänyt asioita. Kuinka suuressa ristiriidassa se, mitä puhun taiteesta ja siitä mitä haluaisin tehdä ja se mitä itseaiassa teen, on sen kanssa mitä oikeasti teen. Kuinka paljon erilaisia juttuja vielä ykkösellä teinkään ja kuinka tuhansittain kaikenlaisia ideoita sitä onkaan päähänsä keräillyt. Ja päähän ne on pitkälti jääneet, kuihtuneet kasaan varmuuden ja keskusteluympäristön puutteesta ja ympäristön umpimielisyyden takia. Kun ei mukamas ollut aikaa, kun oli niin paljon "oikeaa työskentelyä" tehtävänä. Kun nyt mietin, niin kaikki mitä en ole tehnyt on paljon kiinnostavampaa, kuin mitä olen tehnyt. Melkein masentavaa, kun mun työskentely olis jo aikoja sitten mennyt niin paljon kiinnostavampiin sfääreihin, jos olisin vaan antanut sen mennä. Se on vaan niin hankalaa löytää se fokus ja usko omiin tekemisiin ilman samanmielistä yhteisöä. Sitä jää niin helposti pyörimään vaan omassa mahlassaan, jos kukaan ei haasta omia ajatuksia. Ja sitä on vähän liian helppo mukautua ympäristöön, kun äänekäs enemmistö pitää tekemisiäsi ihan puuhasteluna, just just taiteena. Jotenkin myös arvelluttaa sukeltaa aina vaan syvemmälle marginaaliin, sanon aina, että ei taidetta tarvitse ymmärtää, mutta kyllä sitä aina kuitenkin kaipaa sitä ymmärrystä, tai ymmärretyksi tulemista. sitä jakamista. Vaikka oikeastaan se mitä itseasiassa tarkoitan sillä ettei taidetta tarvitse ymmärtää on ettei sitä koskaan voi ammentaa tyhjiin, ei ole olemassa mitään viimeistä koukkua, joka tekee sen tarpeettomaksi. Olen vaan niin kyllästynyt olemaan kuriositeetti. Monessakin mielessä. 

Kuva on kaiketi mun äidinkieli, mutta toi tilan kanssa flirttailu on ollu vähän liian juovuttavaa näillä näppäimillä. Ja omassa ruumiillisuudessa muhiminen, tällä hetkellä koen lähes vastenmieliseksi ajatuksen, että lähtisin työstämään jotain irrallista objektia. Rakentamaan itseä itsensä ulkopuolelle sen sijaan että olis itsessään. Mietityttää paljon, etä mitä vois olla rakentaminen laajemmassa merkityksessä ja mitä mahdollisuuksia se tarjoaisi. Olen kyllä vahvasti aina samaistunut Anu Tuomisen ajatukseen siitä, ettei hän taiteilijana halua luoda maailmaan vaan lisää esineitä, mutta nyt se on kyllä ihan tosissaan lyönyt läpi. Kuva on tuntunut maailmalta johon voi upota, (miellyttävässä mielessä) mutta tällä hetkellä kun katson maalausta näen vain vankilan. Ystäväni huomautti minulle, että elän nyt tällaista vastareaktioiden aikaa, mikä voi olla enemmän tai vähemmän paikkaansa pitävää, mutta toisaalta toinen ystäväni sanoi, että mulla on aina näkyny työskentelyssä tarvetta performatiivisempaan tai jollain lailla ruumista hyödyntävään tekemiseen, mutten oo vaan antanu sen mennä siihen. Siitä tuli hyvä mieli. Luulen, että suunta on vasta jäsentymässä ja se on jännittävää. Vapauttavaa ymmärtää, että perimmäisetkin rajat, jotka on itselleen asettanut ei välttämättä ole todellisia ja silti on jotain perimmäistä, jonka näkee parhaiten, kun siihen ei katso. Tuntuu hyvältä päästää irti kontrollista. 

Ystäväni kirjoitti listan ennen inttiin menoa asioista ja ominaisuuksista itsessään, joita ei halua menettää intin aikana. Siksi kirjoitan ylös. Tekohengitystä asioille, joita en halua menettää. 

Puhun aina itsestäni ja taiteestani, kuin ne olisivat synonyymeja. Ne heijastelevat toisiinsa niin nopeasti, että rajaa onkin vaikeaa nähdä monasti. Siksi minun on vaikeaa välillä ymmärtää joidenkin suhtautumista siihen, että olen hakemassa ei-taidekouluihin. Taide on ainoa tapa, jolla osaan olla olemassa. Vain olomuoto muuttuu. virtaa virtaa. muuttuu.

Tulen saavuttamaan olemattomuuden ennen sinua, jumala, sanoi ruumis hengelle, koska elän.

 

 

Muusa

Hiuskarvan varassa on koko elämäni

kun yöllä odottelen hänen tuloaan.

Vapaus, kunnia tai nuoruus.

mitä niistä, kun saapuu vieras paimenhuilu kädessään.

Nyt hän on täällä. Nyt hän riisuu huntunsa.

Katselee minua silmät tutkivina.

Sinäkö Dantelle kerran sanelit helvetin säkeet kysyn

ja hän vastaa

Minä.

-Anna Ahmatova, 1924