Et tiennyt mitä elämälläsi tekisit ja sanoin ettei hätää tulen sinne ja suunnitellaan meille elämät ja sitten voimaannutaan. Ja sitten juotiin punkkua ja leikattiin ja liimattiin. Tällä kertaa ihan oikeasti eikä vain kielikuvana. 

Pelkäsin, miten kommentoisit tekelettäni, sinun maailmassasi on puiden oksia ja tommy tabermanin runoja, mutta minun maailmassani on tärähtänyttä absurdiutta ja aina joku häiriinrynyt tvisti. Pelkäsin, että sanoisit: "onpa synkkää", "onpa vakavaa" tai kenties jopa "K nyt on vähän tuollainen" niin kuin niin monet muut. Niin paljon, että melkein itsekin aloin uskoa, että ehkä minun sieluni on täynnä vain mustaa multaa ja limaisia matoja. Mutta sinä näit rumassa kauneutta niin kuin minä nään rumassa kauneutta ja sinä osasit nähdä minut paremmin kuin minä itsekään ja sinä osasit löytää taiteeni ytimen paremmin kuin olisin edes itse unelmoinut osaavani asettaa sen sanoiksi. Ja kaikki vain kiikkerästä pahvilaatikosta. Näin itseni sinun silmin ja koskaan en ole nähnyt itseäni niin kauniina. Sanoit, että nyt minä tunnen sinut ja tiesin, että se on totta. Eikä tunteminen ollut enää väkivaltaista omistavaa tuntemista, et yrittänyt pystyttää omaa valloittajan lippuasi sisälleni, etkä nähdä omia sanojasi minun sanoissani, itku meinasi tulla. Makoiltiin siinä naamat vastakkain ja minä rakastuin sinuun niin syvästi. En missään romanttisseksuaalisessa mielessä, vaan niin kuin voi ihminen pakahtua ajatuksesta, että maailmassa voi olla olemassa jotain noin kaunista. Teet kaikista hämäristä ja irtonaisista ajatuksen poikasistani selkeitä ja muistutat olemassa olollasi siitä mikä ero on ymmärtämisen ja ymmärtämisen välillä. En saanut unta, kun pääni kuhisi ja kyyneleet vaanivat silmien takana, mutteivät tulleet ulos.

Sanoit, että olet miettinyt miksei tämä mitä teimme voisi olla taidetta, etkä ole keksinyt mitään syytä siihen. Se koko tilanne, tapahtuma, se koko hetki. Puhutaanhan nykytaiteen yhteydessä tosi paljon taiteesta kokemuksena, ja tuo jos mikä oli kokemus. Kerroit luennosta, jossa luennoitsija oli puhunut siitä, kuinka varsinainen taideteos on vain muisto taiteesta. Tässä hetkessä ehkä pystyn ymmärtämään jotain siitä, mitä hän tarkoitti. Olen varmaan kuusi vuotta puhunut prosessista taiteen tekemisessä, että se on se tärkeä ja että siinä se taide tapahtuu, mutta aina kuitenkin alistunut ajatukseen taideteoksesta objektina. Taiteilijana ainakin minä pyrin siihen, että voisin jättää jäljen ihmiseen, että taiteen kokija ei enää olisi sama kokemuksen jälkeen, että maailma näyttäisi erilaiselta ja jotain olisi muuttunut, joten miksei kyseessä olisi voinut olla taidetta. Eilisilta tiivisti kaiken sen, miksi olen ollut viime aikoina niin kiinnostunut läsnä olosta ja vuorovaikutukseta taiteen tekemisessä ja läsnä olo nimenomaan siinä merkityksessä, että olla paikalla ja pistää likoon itseään itsenään. Minä taiteentekemisen työvälineenä ihan konkreettisesti. Aikaisemmin puhuin siitä, kuinka taiteen ei ole tarkoitus tulla niin lähelle, mutta taide ei ole yksi, eikä kauneus ole yksi, vaan monta. Sellaistakin taidetta tarvitaan. Sellaista, joka on etäistä ja josta saa transsendentteja kokemuksia. Tai ehkä se ei ollutkaan taidetta, se mitä meillä oli. Toisaalta se siinä juuri hienoa olikin, kun saavuttaa sellaisen pisteen, kun sillä ei enää ole merkitystä. Eräs opettajistani sanoi joskus, ettei hän ole kiinnostunut ollenkaan kysymyksestä, että onko joku taidetta vai eikö se ole, vaan millä ehdoilla joku on taidetta. Itse ajattelen vähän saman suuntaisesti. Entäs jos olla taiteilija olisikin sitä, että jalostaa hetkiä, jotka tekevät taiteen tarpeettomaksi?

Minua kiinnostaa ihan hirveästi sellainen tavallaan taiteen versio lähiruosta. Että taidetta tehdään tässä, yhdessä, yhteisössä, että se on lähellä ja sillä on aito kosketuspinta ihmisen elämään, vaikka se jäisikin vain sen rajatun piirin sisään. Elävä taide eikä kuollut muisto loppuun hiotusta mestarillisuudesta. Luin kerran lehdestä Jan Lehtisen (Lehtilän? enmuista joku lehteen liittyvä sukunimi, kuitenkin joku urkumies) haastattelua ja hän sanoi, että jos taide nykyään on samanlaista kun 1800- luvulla, niin jotain on mennyt pieleen. Itse yhdyn kyllä tähän mielipiteeseen. Kovasti olen pohtinut sitä, että mitä on taide nyt. Vaikka niin kuin aikaisemminkin jo sanoin taide ei ole yksi. Ihan näinä aikoina on alkanut kunnolla kirkastua, etten leimallisesti ole taiteentekijänä "käsityöläinen" vaan ensisijaisesti "ajatustyöläinen". Toki omaan lahjakkuutta myös mitä niihin kädentaitoihin tulee, mutta kyse on siitä kumpi on väline ja kumpi on päämäärä. Ajatukset kädentaitojen kehittäjänä vai kädentaidot ajatuksen. Aina olen ollut jollain tavalla välinpitämätön teoksiani kohtaan, sen jälkeen kun ne ovat valmiita. Kaikki olennainen tapahtui siinä keskustelussa minun ja teoksen välillä. Maalauksen idea on joskus tärkeämpi kuin itse maalaus. Tämä nyt on  vähän kärjistävää, toki taiteen tekeminen on aina myös kommunikointia, halua tulla nähdyksi ja kuulluksi ja toki koen suunnatonta iloa siitä että joku saa jotain irti teoksistani. Kiinnostaa hirveästi, tavat, joilla sen keskustelun voisi kohottaa kollektiiviseksi kokemukseksi. Mikä olisi aidosti ja hedelmällisesti osallistavaa taidetta? Osallistava taide kun tuntuu usein jäävän vähän puolitiehen. Vahvuuteni taiteilijana on se, että osaan ajatella asoita eri tavalla, osaan väännellä ja käännellä päässäni niitä ajatusrakennelmia, keksiä uusia metodeita ja tekemisen tapoja. Luuhasin yks päivä ystäväni työhuoneella ja mindstormattii hyviä ajatuksia siitä miten sen duunin vois viiä uudelle tasolle ja siitä tuli mieleen yks oopettaja, jota tossa jo aikasemmin siteerasin, joka kerto, et se oli opiskeluaikanaan ollu vaihdossa hollannissa, jossa se ollu maalareiden puolella, mut ei ollu maalannu itse yhtään mitään. Vaan keskustellut niiden muiden kanssa ja puhunu niitten tekeleistä. Jollain tavalla se olis siistiä, välillä kun tuntuu että mulla on enemmän ideoita kuin itse ehdin koskaan toteuttaa. Olla taiteilijana sellainen kuin Erdös matemaatikkona. Erdös sanoi jotain sen tapaista, kun että kahvi on matematiikan polttoaine. Hän kierteli eri matemaatikoiden luonna keskusteli, joi sitä kahvia siellä ja siinä sivussa ja keskusteujen pohjalta kehitteli kaikenlaisia teoreemia.

Mun tän hetken yks ehkä semmonen ultimatehaave ois, että olisin osa jotain ryhmittymää, kutsutaan sitä nyt vaikka kollektiiviksi, jossa olisi vakijäseninä 3-5 eri alan taiteilijaa/osaajaa, jotka olis arvomaailmaltaan taiteen kanssa samoilla linjoilla ja lähestyä sitä taiteen tekemistä niin, että istuttas eka bissellä ja keskusteltas ja lähettäis liikkeelle jostai ajatukseta tai kimmokkeesta ja sit siit vois syntyy performanssi, biisi tai vaikka tieteellinen artikkeli, ihan sen mukaan mihin suuntaan se nyt lähtee menemään. Ja sit vois kasata myös sellasia projektiryhmiä vierailevista tähdistä vähän senkin mukaan minkälaista talenttia ynnä muuta sen ajatuksen toteuttaminen vaatii. Yhessä teatteriprojektissa, jossa olin mukana, oli valosuunnittelija, joka hyvin kiteytti sen, minkälaista työskentelymuotoa tavoittelen, kun tuli vähän sellasta reviiritaistelua kunkin oman taiteenalueen esiintulosta. Hän sanoi, että vaikka esityksessä ei olisi loppujen lopuksi yhtäkään valaisinta, ei hän koe, että hän olisi ollut tarpeeton, vaan yhteistyö on sitä että ollaan mukana prosessissa sivistyneenä ihmisenä, että kaikki voivat vaikuttaa kaikkeen.

Haluan olla niin viisas kuin sinä, haluan oppia näkemään ja kuulemaan niin hyvin kuin sinä ja jos joskus olemisellani tai tekemiselläni tuotan edes yhdelle ihmiselle lähellekään sellaisen kokemuksen, jonka sinä annoit minulle, niin ponnisteluni ei ollut turhaa.