Aihealueesta on keskusteltu erinäisissä kokoonpanoissa, mutta tuli taas puheeksi, joten tuli tarve kirjoittaa joitain ajatuksia ylös. Joskus olen semmoisia ajatuksia kelaillut, että etenkin nuorien keskuudessa tuntuu olevan aina vain kasvava tendenssi arvojen ja aitojen tunteiden (erotuksena ironiasta ym.) kaipuuseen. Onhan sitä arvotyhjiöstä puhuttu jo maailman sivu, mutta olen visioinut, että näinköhän nämä jännitteet räjähtää käsiin ihan näillä näppäimillä. Ainakin tuntuu siltä kuin oltaisiin jonkun kynnyksellä. Ehkä vain virheellinen induktio oman elämän kynnyksellä olemisesta yleisemmäksi totuudeksi.

 Katsoessani les miserables (erinomainen elokuva muuten) elokuvaa minulle kuitenkin iski sellainen olo, että näinköhän tämä aika on käsillä jo nyt. Jos muitakin valtavirtaelokuvia miettii, niin vaikuttamisen keinoina ovatkin eskapismin sijasta romantiikka ja arvoihin vetoaminen. Vielä ehkä vielä kiinnostavampi ilmiö on, kuinka ärhäkästi vastaavankaltainen retoriikka on vallannut mainosmaailman. Viimeaikaisimpana tapausesimerkkinä voisin mainita 020202-mainoskamppanjan, jossa käytetään diktaattorikuvastoa ja verrataan numeropalvelua suhteellisen häpeilemättömästi sananvapauden tematiikkaan. Jotenkin kuvittelisi, että mainokset jos mitkä heijastelevat keskivertoihmisen mielenmaisemaa.

Epäilys kyllä herää, että näinköhän tämä vireillä oleva ilmanala realisoituu kovinkaan tehokkaasti elävään elämään. Ehkä se jää vain retoriikan tasolle. Todellisuuden pakoilua kauniimpaan kaapuun ehostettuna. Ei sinänsä ihme, koska pysyminen itselleen rehellisenä on toisinaan ehkä vaikeinta maailmassa. Tai ehkä se on joillekin helpompaa. 

Eräs tuttavani inhoaa henkeen ja vereen televisiota ja hänen mielestään se saa meidät vajoamaan kuplaan ja irtaantumaan todellisuudesta. Näinhän se monesti onkin, mutta itselläni   on pidempään kaihertanut mielessä, että näinköhän taide on yhtään parempi siinä asiassa. Olen paljon miettinyt taiteilijana olemisen moraalista puolta ja sitä, että mikä oikeus taiteilijalla on elää kuplalapsen elämää ja onko se välttämätön seuraus. Onko taide sen autenttisempaa todessa olemista kuin kitch? Ainakin itsellä tuntuu helposti läsnä olo taiteessa korreloivan negatiivisesti läsnä oloon elämässä ja ihmisten seurassa. Kulkee vaan kun haamu omat duunit mielessä. Siksi olenkin kokenut tarvetta avartaa itselleni sitä näkökulmaa, mitä on olla taiteilija ja löytää se oma polku. Toisaalta en tiedä, kumpi lopulta vetelee naruista, fiktio vai itse. Esteettistä taustakehikkoa omasta ajattelusta en saisi pois, vaikka yrittäisinkin (jos jostain syystä haluaisin), jos se on eskapismia niin olkoot. Vaikka itse näkisin asian ehkä niin, että taiteeseen ja taiteen tekemiseen liittyy aistiherkistyminen ja maailmalle herkistyminen, kun taas kitch on enemminkin silmien sulkemista kuolemanpelolle. Siksi ehkä preferoisin taiteen edelle, vaikkakin kitchissä on kiistatonta viekoittelevuutta ja sen ylenkatsominen typeryyttä.

Taiteessa ja elämässä on kuitenkin viimekädessä kyse oppimisprosessista, joiden metodit ovat oikeastaan aika pitkälle samat. Siis samat ominaisuudet, jotka tekevät hyvästä taiteilijasta hyvän, tekevät hänestä myös hyvän ihmisen, jos niitä oppimistradegoita osaa vaan soveltaa elämäntasolla myös. Ehkä tärkeimpänä kohtana, että pitää vaan uskaltaauskaltaa. Tämän oivaltaminen on ainakin omassa elämässä ollut avartavaa. En tiedä, onko taiteen ja elämän integroiminen allikko ojan jälkeen, mutta näillä nyt mennään.