Olen tavattoman onnellinen kaikista niistä lukuisista kriiseistä ja harhailuista ja vastoinkäymisistä ja ties mistä sekoiluista. Ei sillä, että millään tasolla nämä edellä mainitut olisivat kokonaan takanapäin, eivät ne kai koskaan ole. Olen kiitollinen kaikista niistä kunnianhimoisista haaveista ja tavoitteista, jotka jatkuvasti ajavat minut hulluihin burn out kierteisiin. Se on tavattoman hyödyllistä havaita, että ei se maailma mihinkään kaadu, jos käy välillä pohjalla, yleensä ei tapahdu juuri mitään. Täytyy kyllä myös sanoa, että olen ihan tavattoman ylpeä myös itsestäni sen suhteen missä olen nyt, jos nimittäin mietin sitä lähtötasoa, mistä tämäkin ihmisraakile on henkisen kasvunsa aloittanut niin ihan pyörryttää. Ja luojan kiitos, että menin taidekouluun, jossa kasvoin siihen, ettei maailma ole valmis ja se on mahdollisuuksien maailma, jossa se oma lokero rakennetaan itse ja se polku kävellään ihan omin jaloin ja lopulta tajuta että se on vaan siistiä eikä ahistavaa. Ja myös sen puolesta hyvä, että joutui kohtaamaan niin järjettömät ulkoiset paineet sen suhteen, että mitä pitäisi olla ja mitä pitäisi saavuttaa ja suorittaa, että on vaan pakko tajuta ettei niihin kaikkiin paineisiin vaan pysty vastaamaan ja että joskus on kaikille parempi tehdä just niin kuin ite haluu. Nämä asiat voi tietysti oppia ihan missä vaan muuallakin, mutta itselle tämä tuntuu ainoalta oikealta reitiltä. Erityisen iloinen olen kaikista mahtavista ihmisistä, joiden ansiosta olen tällainen. Kaiken kaikkiaan on kuitenkin vaan ehdottoman paljon parempi kohdata näin nuorena se että ei ole mitään käryä siitä mitä sitä oikeastaan on ja mitä elämältään haluaa. Kaikki on kuitenkin vielä edessä. Parempi nyt kun sitten kolmenkymmenen vuoden päästä. 

En millään tasolla koe, että voisin arvostella elämää, jonka vanhempani ovat eläneet, se olisi suhteellisen ylimielistä, mutta kun sivusta seuraa jotakuta, jonka ainoa kysymys lukion jälkeen oli, minkä linjan valitsee teknillisessä korkeakoulussa ja siitä sitten parissa kymmenissä naimisiin, lapset, parikytvuotta samassa työpaikassa ja joka on tehnyt juuri niin kuin kuvittelee että pitäisi tehdä, juuri niin kuin kaikille muille on hyväksi ja sitten tajuta viisikymppisenä, ettei oikeastaan tiedä, mitä itse elämältään haluaa, eikä oikeastaan ole juurikaan perheen ulkopuolisia ystäviä, ainakaan kovin syvällisiä, niin käy suhteellisen ilmeiseksi, mihin en halua päätyä. En tarkoita, että perhekeskeisyys olisi jotenkin huono tapa elää tai se, että on samassa työpaikassa 20 vuotta, kunhan itse ohjaa elämäänsä, eikä toisinpäin. 

Käytiin isän kanssa tässä taannoin "täytyy elämässä olla jotain muutakin kuin se omakotitalo" -tyyppinen keskustelu ja tajusin, kuinka irrationaalisiin huoliin ja pelkoihin sellainen "järkevä" elämä saattaa perustua. Että on nuoria pareja, jotka sitten ottavat liian isoja asuntolainoja, kun pitää saada samanlainen koti kun kavereilla on, no aika pitkälti todellisuudentajusta on hyötyä eli elämänsä sitten miten vaan, että ei ehkä kannata välttämättä superisti ylivarojensa elää. Mieluummin ehkä kohtaan ne irrationaaliset pelot tässä ja nyt, mistä voi sit seurata vähän kujalla oloa ja haahuilua, mut sittenpähän tiedän mitä haluan ja olen vapaa tekemään niinkuin itse haluan. Eikä vapaus ole välttämättä sitä, että eletään kulkurin elämää, kyllä siihenkin voi se omakotitalo kuulua jos siltä tuntuu, kunhan ei unohdu automaattivaihteelle. 

Tapasin vähän aikaa sitten yhtä kaveriani, jolla on siinä mielessä haastavat lähtökohdat elämään, että hänellä on adhd, taipumusta pakko-oireisiin ja psykoottisuuteen sekä vähän epämääränen perhetausta. Olin tosi iloisesti yllättynyt, kuinka tasapainoisen moodin hän oli saanut elämäänsä, koska jonkun verran huolta olen pitänyt hänen hyvinvoinnistaan. Ei hän millään tasolla mikään tavan tallaaja vieläkään ole, ruokapöydältä löytyy yleensä enemmän kannabista kuin ruokaa ja verhojen virkaa toimittaa hakaristi ja marilyn monroen kuva, mutta jotenkin musta on tosi hienoa, kuinka hän on järjestänyt elämänsä omalla tavallaan ja on löytänyt rauhan itsensä kanssa. Yleensä siihen tuntuu liittyvän se, että hyväksyy sen ettei koskaan välttämättä saavuta sellaista "järkevyys-ihmisen" olotilaa, että ei tarvitse hävetä sitä, että on hajamielinen ja että hänelle esimerkiksi luennoilla olo on tosi vaikeaa, ja keskittyminen vaatii enemmän kuin toisilta, ja aina ei kykene suoriutumaan "aikuisvelvotteista" niin hyvin kun jotkut muut. Eikä siinä ole kyse mistään aikuisuudesta tai lapsellisuudesta, elämässä voi pärjätä monella eri tavalla ja yleensä pärjää paljon paremmin kun ei liikaa fakkiudu mihinkään ulkoa asetettuun vaatimustasohorisonttiin. Sitten on niitä tyyppejä, jotka kuvittelevat olevansa todella rationaalisia, mutta todellisuudessa eivät yhtään ole kosketuksessa omiin tunteisiinsa ja vetäytyvät elämässään kaikesta, mikä tuntuu liian pahalta, ei siinä ole mun mielestä mitään erityisen kypsää. Tai no niin, meillä nyt on nämä emootiot ja muut hyskyt ja myrskyt ja jokainen selviytyy niistä parhaansa mukaan ja omilla keinoillaan, että ei niitä periaatteessa mihinkään hierarkiaankaan voi pistää, mutta jos tähän nyt jonkun cheesyn loppukaneetin vielä kyhäisi, niin ihmiset ovat erilaisia ja ihan todella alan ymmärtää mitä tarkoittaa se että sivistyneisyys mitataan suvaitsevaisuuden määrällä.